Pohdintoja vaihtoajalta

Tapsan tekstejä lueskellessa olo on kuin fossiililla. Samassa paikassa vieläkin, sitten viime syyskuun. Suomeen vasta heinä-elokuussa, yhdentoista kuukauden saksassaoleskelun jälkeen. Alkaa minustakin jo tuntua siltä, että olisi aika lähteä kotiin.

Ei niinkään, että aika täällä tuntuisi ikävältä, tai että Saksassa ja vaihto-opiskelijan elämässä olisi jotain vikaa. Kuitenkin poissa hyvä, mutta kotona paras, vai miten se nyt meni?

Tännelähdön yhtenä innoitteena oli saada tavallaan vuosi lomaa. Ei siis mitään muita velvoitteita kuin opiskelua kokonaisen vuoden ajan. Suomessa aika sitten armeijan oli edennyt melko pitkälti stressin alaisuudessa; erinäisten töiden, opiskeluiden ja järjestötoimintojen työllistämänä. Pelkkä kesätyö kahdeksan tunnin työpäivineen tuntui jo lomalta.

Täällä meno on ollut vielä rauhallisempaa ja tuo stressittömyyden tavoite tuli saavutettua niin perusteellisesti, että nyt tosiaan tuntuu siltä, että normaalielämään on kova tarve palata. En missään nimessä sanoisi, että täällä olisi ollut tekemisen puutetta, päinvastoin, mutta onneksi ei mitään muita painavia velvoitteita kuin luennoilla käynti ja muutamaan tenttiin lukeminen. Kovaa työntekoa ja hiki hatussa opiskelua alkaa kuitenkin lopulta kaipaamaan.

Kaikki tuo aika, jonka voi käyttää muuhun, on todella johtanut erityisesti kielitaitojen, ihmisten ja kulttuurien tuntemuksen sekä mukavana lisänä kitaransoittotaitojen huomattavaan kohenemiseen. Ja tosiaan, kuten Tapsakin kirjoitti, nyt on ystäviä joka puolelta maailmaa, joten meni sitten Indonesiaan, Turkkiin, Etelä-Afrikkaan tai Brasiliaan, on aina joku tuttu jonka luona voi vierailla.

Muistan myös monen aikaisemmin todenneen: ihmistä joka jälkeenpäin katuisi vaihttonlähtöään on todella vaikea, jos ei mahdoton löytää.

Oikealla patteristo kuvia eri tilanteista vaihtoajalta. Klikkaamalla saa isommaksi.