Niinkuin jo kerran aikaisemmin mainitsin, näyttää jonkinlainen hyvä onni seuraavan minua. Varsinkin silloin, kun asiat näyttävät menevän päin mäntyä.
Viime viikolla luin suurella työllä, hien tihkuessa otsalta, Projektmanagement-kurssin tenttiin. Osanottajamäärältään ison kurssin kirjallisen tentin oli tarkoitus olla torstaina, ja valvoinkin edeltävänä yönä myöhään, yrittäessäni viime hetkellä saada selvää siansaksalaisesta ammattislangista. Lähdin joka tapauksessa tenttiin melko luottavaisin mielin, tietäen kuitenkin, että kielimuurin takia kovakaan lukeminen ei takaisi hyvää arvosanaa.
Saavuin hyvissä ajoin luentosalille, ja ryhdyin viimeiseen nopeaan läpikäyntiin ennen tentin alkua. Kun tentin alkuun oli enää noin vartti aikaa, aloin kuitenkin ihmetellä paikalle saapuneiden pientä määrää. Itse asiassa luentosalin ulkopuolella ei ollut itseni lisäksi ketään. Katsoin sisään saliin, ja siellä näytti olevan joku fysiikan tai sähkötekniikan tentti menossa, eikä ollenkaan näyttänyt siltä, että kukaan olisi lähellä lopettamista. Kiittäen onneani siitä, että minulla oli vielä vartti aikaa, soitin eräälle samalla kurssilla olleelle tuttavalle ja kysyin missä tentin oikein olikaan tarkoitus olla.
Vastauksen koostuessa epäymmärrysta viestivästa ööö-äänestä ja tätä seuraavasta tiedustelusta mitä oikein tarkoitan, ymmärsin kauhukseni, että ajankohdan on oltava väärä. Selvisikin että tentti oli jo ollut kaksi päivää aikaisemmin, tiistaina 11.3. Jostain syystä olin tenttiin ilmoittautuessani kirjoittanut kalenteriin 13.3, enkä vieläkään ole varma mistä kyseinen erhe johtui. Tahdon uskoa, että minulle ajankohdan ilmoittanut sihteeritäti sanoi sen väärin, mutta on hyvin mahdollista, että yksinkertaisesti tein kalenteriin väärän merkinnän.
Joka tapauksessa ainoa vaihtoehtoni tuon erheen jälkeen oli kirjoittaa mitä nöyrin kirje kurssia vetävälle professorille, ja anoa, että hän suostuisi tenttimään minut suullisesti, mikä täällä Saksassa onkin vallitseva tenttimuoto ylemmän tason kursseissa. Hyväksi onekseni sain jo seuraavana päivänä myöntävän vastauksen, jossa professori käski minun käydä varaamassa aika hänen sihteeriltään.
Loppupeleissä suullinen tentti on omalla kohdallani kirjallista paljon miellyttävämpi vaihtoehto. Ensinnäkin saan lisää aikaa valmistautua tenttiin, johon olin jo muutenkin lukenut hiki hatussa ja toiseksi saan enemmän ymmärrystä huonoista kielitaidoistani johtuen. Kahdenvälisessä keskustelussa professori pystyy näkemään, että osaan aiheen siitä huolimatta, että saksankielentaitoni ei aina riitä täydelliseen tai nopeaan asian ilmaisuun. Joten loppupeleissä onnettomuus olikin onnellinen sattuma!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti