Pari tenttiä, Heinerfest ja studiovierailu

Tänään Darmstadtin kauniissa kaupungissa vietetään Heinerfest-festivaalien viimeistä päivää. Kaupungin keskustassa tapahuva iso juhla on kuin huvipuiston, viini- ja ruokafestivaalien sekä musiikkifestivaalin risteytys. Vuosittain tapahtuma kerää internetistä löytyvien tietojen mukaan noin 700 000 kävijää, eli reilu neljä kertaa Darmstadtin väkiluvun verran.

Ehdn itsekin perjantaina piipahtaa pienellä kierroksella keskustan ympäri ja täytyy sanoa, että vaikutelma oli hyvin positiivinen. Festivaali toimii koko perheen juhlana erittäin hyvin ja tekemistä riittää tosiaan muun muassa hyvipuistolaiteajeluista grillatun villisian syöntiin ja viininmaisteluihin. Harmittaa vain, ettei tullut muuta kuin nopeasti käväistyä yhtenä iltana. Syinä vähäiseen paikallaoloon olivat sekä rahanpuute yhdistettynä kalliisiin hintoihin, että ajanpuute tämän viikon loppupuolella häämöttävien tenttien takia. Aikaa on myös kulunut muihin akitiviteetteihin kuten kuntosalilla käytiin ja Yhdysvaltain kansallispäivän viettoon.

Onneksi tulevien tenttien osalta ei enää ole kovia paineita, sillä TKK:n vaatima opintopitemäärä tuli jo täytettyä viime viikolla, kun ilokseni läpäisin sekä Projektmanagement II, että Projektfinanzierung kurssien suulliset tentit. Tenttien aikana huomasin ilokseni myös, että nyt myös teknillisistä ja kaupallisista aiheista puhuminen onnistuu saksaksi niin hyvin, että monimutkaisemmatkin asiat saa ongelmitta selitettyä.

Tänään kävin myös jälleen Greenway Studiossa, Frankfurtin lentokentän kupeessa, kuuntelemassa kolme viikkoa sitten äänittämiemme kappaleiden nykytilaa miksauksen ja masteroinnin jälkeen. Annoin tehdystä työstä omat huomautukseni, ja muutosten pitäisi olla valmiita muutaman päivän päästä. Valmiiden kappaleiden pitäisi saapua CD:llä tämän viikon loppupuolella! Tulos kuulosti jo nyt olosuhteisiin nähden erittäin onnistuneelta. Hifi-laatua tai huipputuotantoa on kuitenkin turha odottaa, sillä kahdessa päivässä nauhoittamaamme musiikkimäärään, keskiverto kaupallinen yhtye käyttää yleensä pari kuukautta.

Kaksi päivää studiossa

Kuten edellisessä viestissä mainitsin, saimme vihdoin konkretisoitua parin kuukauden intensiiviset bändiharjoittelut neljään studiossa nauhoitettuun kappaleeseen. Aikaa studiossa kului 25 tuntia ja olo nauhoittamisen jälkeen oli kuin 30 kilometrin täyspakkausmarssin jälkeen. Syy moiseen väsymykseen oli rajoitetun ajan ynnä muun tuoma stressi ja jatkuva jännittäminen.

Kokemus oli kuitenkin opettavaisuudessaan korvaamaton ja varsinkin akustiikan opiskelijalle mielenkiintoinen. Pyrin selittämään menettelyä muutaman kuvan avulla.

Ylimmässä kuvassa Greenway-Studion ääni-insinöörit Rolf ja Raul, sekä kitaristi-laulajamme Joan, kuuntelemassa juuri nauhoitettuja rumpuraitoja. Jokainen soitin nauhoitetaan kaiuttomassa huoneessa erilliselle raidalle siten, ettei minkäänlaisia päällekkäisyyksiä eri raitjen välillä ole. Esimerkiksi rumpuraitoja nauhoitettaessa soitimme kitaraa miksaushuneessa josta ääni välitettiin äänityshuoneessa soittaneelle rumpalille korvakuulokkeiden kautta. Soitetut kitarat tallennettiin myös niinkutsutuksi opasraidaksi, jota käytettiin muiden soitinten myöhemmässä nauhoituksessa. Ensimmäisinä nauhoitettujen rumpujen avulla nauhoitettin järjestelmällisesti kaksi erillistä komppikitaraa, basso, laulu sekä kitarasoolot, kaikki omille raidoilleen.

Seuraavassa kuvassa mirkofonitettu rumpusetti ja paikalleen istahtava rumpali. Jokainen rumpu saa erillisen mikrofonin, minkä seurauksena myös oman äänitysraitansa. Menettely mahdollistaa erinomaisen äänenlaadun ja mahdollisuuden säädellä eri rumpujen nauhoitettuja voimakkuuksia jälkeennpäin. Rumpujen rakentamiseen, virittämiseen ja mikrofonittamiseen kului yhteensä kolmisen tuntia ja rumpuraidat nauhoitettiin noin neljässä tunnissa. Rumpujen nauhoitukseen käytettiin pääasiassa dynaamisia mikrofoneja.

Kolmannessa kuvassa Joan soittamassa ensmmäistä komppikitaraa. Rummut ja alussa nauhoitetut opasraidat kitaroineen ja lauluineen kuuluvat kuulokkeista.

Seuraava kuva esittää kitaroiden äänitykseen käytettyä putkivahvistinta, josta äänen nappaavat harmaa kondensaattorimikrofoni (korkeammat taajuudet) ja musta dynaaminen mikrofoni (matalammat taajuudet). Vahvistimen ja mikrofonien korkeasta laadusta johtuen soittamiseen oli käyettävä eityistä tarkkuutta, sillä pineninkin virhesoitto kuului raidoilta erittäin selvästi.

Kitara kannattaa ennen nauhoitusta huoltaa, ja uusien kielten asennus on ehdottomuus, sillä kielten sointi heikkenee niiden vanhetessa ja likaantuessa merkittävästi.

Kuudenessa kuvassa olen soittamassa yhtä viimeisimmistä kitarasooloista. Rajoitetusta harjoitteluajasta johtuen en ollut ehtinyt miettiä valmiita sooloja kahdelle kappaleelle, joten ne piti improvisoida studiossa. Onneksi kohtalaisen onnustunut versio syntyi kuvan tapauksessa jo kolmannella yrittämällä. Tuossa vaiheessa hiki virtasi otsalta, sillä ylläesitelty putkivahvistin lämmitti äänityshuonetta todella tehokkaasti.

Laulun äänittämiseen käytetty kondensaattorimikrofoni oli erityisen herkkä. Pieninkin vaatteiden hankaus tai paperin rapina erittyivät selvästi ääniraidalle.

Seuraavan kolmen viikona aikana Raul ja Rolf miksaavat ja masteroivat nauhoitetun materiaalin. Valmiit kappaleet saamme CD:llä siis joskus heinäkuun alussa. Kuvassa viimeinen ilta oli jo edenyt yhdentoista paikkeille ja viimeiset bassokitarat, jotka jaoimme kristillisesti kitaristien kesken oli vihdoin saatu nauhoitettua.

Yksi etappi ohi, seuraava edessä

Bändiprojekti vaihtoajalta huipentui tämän viikon alussa vietettyihin kahteen studiopäivään joiden tuloksena oli neljä ammattitaitoisesti äänitetyä kappaletta. Nyt edessä on tentteihin lukemista ja jäähyväisten jättöä heinäkuun lopuun asti. Kotiin pääsen 31. heinäkuuta isän autokyydillä. Lento ei tässä vaiheessa mitenkään enää onnistuisi, sillä tavaraa on kertynyt varmaan kuuden lentolaukullisen verran minkä lisäksi on vielä kitara ja vahvistin.

Tänä aamuna sanoin hyvästit vaihtoaikani läheisimmälle kaverille Joanille, joka pari tuntia sitten lähti 18 tunnin automatkalle Barcelonaa kohti. Kuvassa Joan Mallorcalta ja Joan Barcelonasta.

Vihdoin löytyi rumpali

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet kiireiden täytteisiä, kun koulun lisäksi minua on työllistänyt intensiivinen bändiharjoittelu. Löysimme vihdoin reilu kuukausi sitten rumpalin Darmstadtin naapurikylästä Pfungstadtista. Kyseessä on erittäin taitava kaveri, joka on soittanut erinäisissä bändeissä yli kolme vuotta ja esittänyt yli 30 koserttia.

Mielenkiintoisena lisänä rumpalilla on ikää vasta 14 vuotta, mikä tuo bänditreeneihin välillä absurdeja hetkiä. Silloin tällöin pojan äiti esimerkiksi tupsahtaa paikalle jäätelötötteröineen ja limsapulloineen. Muutenkin useimmiten soittoaikatauluista sovitaan äidin, eikä niinkään pojan kanssa. Mutta mikäs siinä. Tähänmennessä ainakin kaikki on sujunut erittäin hyvin.

Syy kiireeseen on, että toisena kitaristina ja laulajana toimiva barcelonalaiskaveri Joan lähtee takaisin kotimaahansa kahden viikon kuluttua. Ennen sitä olisi tarkoitus nauhoittaa viisi kappaletta studiossa, mikä vaatii erittäin perusteellista esivalmistautumista ja harjoittelua. Varsinkin kun kahden päivän aikatavoite viidelle kappaleelle kitarasooloineen ja bassoraitoineen ei anna paljoa varaa töppäilyille.

Mukavana lisänä saksankielen tulkkaamista tulee harjoiteltua, sillä Joanin saksa on erittäin alkeellisella tasolla, ja poika äiteineen puhuvat vain muutaman sanan englantia.

Akustik, Wien, aber keine Neubauten

Vielä kaksi vuorokautta, ja sitten pääsen professorin eteen todistamaan akustiikantuntemustani. Osaaminen on tällä hetkellä vielä hieman heikolla pohjalla, sillä vaikka olen kohta kahlannut koko materiaalin läpi, on hankala vieraankielinen terminologia johtanut normaalia tehottomampaan oppimiseen. Onneksi kuitenkin tenttimateriaalin loppupuolella alkaa kyseinen termistö olla niin hyvin hallussa, että sanakirjaan joutuu tarttumaan vain satunnaisesti.

Kuten mainitsin, lähden tenttipäivän iltana yöjunalla Wieniin. Sinne oli alunperin tarkoitus lähteä katsomaan Einstürzende Neubauten nimisen kokeellisen saksalaisyhtyeen keikkaa. Ikävä kyllä liput ehtivät loppua jo kuukausi ennen kyseistä ajankohtaa, joten bändi jää näkemättä. Asia ei kuitenkaan pahemmin mieltä paina, sillä Wien on joka tapauksessa kaupunki jossa ajan ei pitäisi tulla pitkäksi väkisinkään.

The Man Machine

Poden tällä hetkellä varmaan jonkinlaista sähköteekkariuteen liittyvää identiteettikriisiä, sillä pyrin jatkuvasti löytämään itsestäni ja toiminnastani asioita jotka yhdistäisivät minut tuohon opintoalaani.

Tulos ei ole ollut kovin rohkaiseva, mutta ainakin musiikin osalta huomasin voivani pitää itseäni jonkin sortin ”sähkömiehenä”. Soitanhan sentään sähkökitaraa, ja levykokoelmastani ehkä 5 % on elektronista musiikkia. Täytyy kuitenkin myöntää, että olen viimeaikoina huomannut tarttuvani herkemmin akustisen kitaran, kuin sähkökepin varteen. Näin ei millään olisi voinut käydä kolme vuotta sitten. Yrittääkö alitajuntani kenties viestittää, että kohtaloni on siirtyä täyspäivähankenilaiseksi?

Ei. En voi hyväksyä sitä. Kerran sähköteekkari, aina sähköteekkari… vai miten se nyt meni?

- - -

Kun tuo elektroninen musiikki nyt tuli puheeksi, voisin suositella kaikille kokeiluhenkisille ainakin seuraavia, enemmän tai vähemmän kokeellisen musiikin virtuooseja: Autechre, Bogdan Raczynski, Coil, Merzbow, Psychic TV, Röyksopp, Ulver. (Linkit Youtube-videoihin.)

Yli kaikkien muiden kohoaa sähköisyydessä kuitenkin 1970-luvun Kraftwerk, joka muun muassa kappaleillaan Ohm Sweet Ohm, The Robots ja It's More Fun to Compute innostaisi humanistinkin harrastamaan piirianalyysiä.

Mitkä ihmeen arvosanat?

Sain vihdoin viimeiset tulokset kevään tenteistä. Arvosanat, joiden painotettu keskiarvo tällä kertaa oli 1,25, eivät todellekaan ole mairittelevia. Syytän siitä tenttiviikkoon osunutta poskiontelotulehdusta. Hyvä silti, että pääsin läpi.

Toisaalta keskiarvolla ei enää taida olla mitään merkitystä, sillä ainoa taho, jonka olen huomannut katsovan keskiarvoja on TKK:n kansainvälisten asiain toimisto vaihtostipendejä myöntäessään. Ja vaihtostipendin olen jo saanut. Työnantajiakin on mistä valita, ja jos se yksi kymmenestä pitää opintosuoritteen keskiarvoa tarkastamisen arvoisena, ei kyseinen työantaja varmaan ole minua varten.

Sitä paitsi, jos karjanhoitoa opiskellut maanviljelijä on Suomen rikkain mies, ja oikeustieteen kandidaatti maamme Bob Dylan, voisi äkkipäinen päätellä, että koulutuksella ei ole väliä. Ei ainakaan kovin suurta.

Aiheen vierestä

Teoriani on, että kun blogissa käsittelee tarpeeksi leveästi aiheita, niin se löytyy helpommin googlesta, ja täten siitä tulee suositumpi.

Pitää siis vaan rohkeasti kirjoittaa kaikesta ja kaikista, ja tietenkin muodon vuoksi leipoa mukaan vähän sähköön liittyvää juttua. Eihän sähköteekkarin blogi voi käsitellä pelkästään teenjuontia ja rockmuusikoita. :)

Yllämainituista syistä kerron nyt Jouni Mömmöstä.

Jouni Mömmö oli suomalainen kulttimuusikko, joka soitti sähkökitaraa ja kirjoitti niin kauniin melankolista sävelmää, ettei siitä ole itku kaukana. Liiaksikin pullakahveilla istuneen sähköurakoitsijan näköinen mies sairasti oman sanansa mukaan kaikkea maanisdepressiivisyydestä ja liikalihavuudesta Hassis-psykoosiin ja jakomielitautiin. Kun muu bändi oli unohtanut itsenä ilosaarirokin olut-telttaan keikan ajaksi ei Jounilta mennyt sormi suuhun, vaan hän soitti ja lauloi lavalla yksikseen. Jouni kuoli lääkkeiden itse aiheutettuun yliannostukseen 1991.

- - -

Aiheen vierestä voin ilokseni kertoa että minäkin läpäisin tuon, tässä blogissa perusteellisesti vatvotun c-ohjelmoinnin tentin kuin ihmeen kaupalla. Pisteitä tuli jopa enemmän kuin olisi tarvinnut.

Sain kuitenkin eilen harmikseni tietää, että hyvä ystäväni, joka on minua valovuosia parempi c-ohjelmoija ei ollut toisella yrittämälläkään läpäissyt tenttiä. Ikävä ajatella, että tentit, joiden pitäisi toimia tiedon mittareina, usein mittaavat vähintään yhtä paljon tentinkirjoitustaitoja.